Blogi: Tanssia täydesti: psyykkisestä valmennuksesta työkaluja kansainväliseen kilpailuun

Olen aina ajatellut kauas. Unelmien kiidättämien tienhaarojen tuolle puolen, haaveisiin, polkuihin, matkaan. Nähnyt pitkälle, ajatellut isosti, sitoutunut tekemään paljon töitä. Kuten varmasti niin monet muutkin urheilijat. Olen kilpatanssija, eli urheilen lajissa jossa estetiikka, fyysinen suorituskyky, ilmaisu ja uskallus kulkevat vahvasti käsi kädessä. Kyseessä on arvostelulaji, jossa joka kerta kilpalattialle astuessa on katseiden kohteena, arvioitavana ja verrattavana muihin. 

Se ei ole aina aivan helppo paikka. Varsinkaan silloin, kun lattiana on maailman suurin näyttämö: MM-kilpailu. Marraskuussa nimittäin yksi suurimmista ja kaukaisimmista haaveistani kävi toteen, kun pääsin edustamaan Suomea  IDO Latin Style World Championships-kisoihin Skopjeen, Pohjois-Makedoniaan. Kyseessä oli ensimmäinen kansainvälinen arvokilpailuni, ja tietysti suurin mahdollinen sellainen. Olin kauhunsekaisen innostunut, ja tuttuun tyyliini hyppäämässä pää edellä syvään päätyyn. 

Onneksi toinen valmentajistani, Mirelle Lund, nappasi minua hihasta ja ehdotti psyykkistä valmennustuokiota isoa kisaa ajatellen. Olin stressannut etukäteen jo aika paljon, ja psyykkinen valmennus tuli todella hyvään hetkeen. Nyt haluankin kertoa, mitä kaikkea kävimme valmennuksen kautta läpi ja kuinka se auttoi minua vaiherikkaalla matkallani maailman huipputanssijoiden joukossa. 

Aivan aluksi täytyy sanoa, että Mirellen kyky lukea asiakasta on äärimmäisen tarkka ja taitava. Hän varmasti huomasi että kiemurtelin aluksi vähän jännittyneenä, en oikein tiennyt mitä odottaa ja halusin (perfektionistina) olla mahdollisimman hyvä asiakas, tai ainakin toimia tilanteessa oikein. Niinpä hän loi rennon luottavaisen, läsnäolevan tunnelman ja kertoi hyvin selkeästi mitä tulemme tekemään. Se sai minutkin aika nopeasti huokaisemaan ja rentoutumaan, näin jälkikäteen ajatellen hermoiluni oli aika hassua ja turhaa. 

Alkuun kävimme läpi mitä psyykkinen valmennus on ja mitä se ei ole, ja se selkeytti paljon myös itselle, mistä oli kyse ja miksi. Tarkoituksena oli nimenomaan keskittyä parantamaan tanssissa (ja tässä tapauksessa erityisesti kilpailussa) tarvittavia psyykkisiä taitoja, positiivisella ja ratkaisukeskeisellä otteella. Itselleni se avautui sellaisena mielen vahvuutena, lujuutena, ja toisaalta myös resilienssinä. Ehkäpä jopa ajatuksena tietystä vapaudesta: että kisapäivänä voi antaa itselle myös ajatuksissa rauhan, seistä luottavaisena itsensä tukena. 

Sain aluksi kertoa mitä kaikkia tunteita tulevaan matkaan liittyi, mikä jännitti, mikä innosti. Muistan erityisesti, kuinka Mirelle sanoi jotenkin niin, että:

“…ihanaa kuinka paljon kuitenkin sellaisia positiivisia tunteita, innostusta ja iloa tulevaan matkaan liittyy…..” siitä tuli itsellekin kiva olo. Että aivan, tämä on kaikessa jännityksessä kuitenkin juuri sitä mitä haluankin tehdä ja minne haluankin mennä. 

Sen jälkeen sain tehtäväksi kirjata ylös kaikki asiat joiden koin vaikuttavan kilpailupäivän suorituksiin. Ja jälleen oli huojentavaa, että listan ei tarvinnut olla täydellinen. Kun sitten olin mielestäni kesken, mutta sen verran valmis että voin jakaa ajatukseni, aloimme käydä listaa kohta kohdalta läpi. Mirelle näytti minulle aluksi kuvan vaikuttamisen kehistä, jotka myöhemmin jäsentyivät ajatuksissani  huoliympyröiksi. 

Kävimme listaani läpi, ja puhuimme paljon lämmittelystä, olosuhteista, ympäristöstä ja valmistautumisesta. Olen, kuten jo todettu, perfektionisti ja halusin kaiken menevän täydellisesti myös MM-kisoissa. Huoliympyröiden kautta ymmärsin, että se ei välttämättä ole minun käsissäni, ja että täydellistä voi olla oikeasti melko mahdotonta saavuttaa. 

Puhuimme paljon erityisesti valmistautumisesta, ja Mirelle piirsi minulle janan pisteestä NYT pisteeseen TÄHTIHETKI. Puhuimme kuinka minun ei tarvitse kisapäivänä enää miettiä onko vielä joku treenattava asia, tai mitä syödä, tai onko lentolaukussa kaikki oleellinen, koska ne on mietitty janan mukaisesti jo etukäteen. 

Kirjasin janalle myöhemmin vielä lisää asioita, ja rakensin askel askeleelta matkaa. Se oli todella toimiva harjoite, sillä se vähensi stressiä äärimmäisen paljon. Käytin askel askeleelta -ajatusta myös reissussa: kun kaikki lennot myöhästyivät, hengitin pari kertaa, ja sen sijaan että olisin miettinyt koko valtavan pitkän ja monimutkaisen reitin hotellille asti, keskityin aina seuraavaan muutamaan askeleeseen. Ja pääsin turvallisesti perille kaikista myöhästelyistä huolimatta, ja vieläpä ihan rauhallisella mielelläkin. Juuri tällaiset taidot nousevat arvoon arvaamattomaan kun jännittää ja edessä on paljon painetta muutenkin. Psyykkisestä valmennuksesta oli minulle siis apua paitsi kisasuoritukseen, myös moneen muuhun pienempään palaseen. 

Palatakseni vielä huoliympyröihin ja listaani, puhuimme Mirellen kanssa paljon myös sisäisestä puheesta, tai tarkemmin ottaen ehkä sisäisestä kriitikosta. Koin nimittäin, että se oli sellainen asia jolla oli ihan oikeasti ohjakset käsissä ja mahdollisuudet pilata suoritukseni. 

Olen (niin kuin varmasti moni moni muukin  taitolajin urheilija) melkoisen ankara itselleni. Tietty kriittisyys, ankaruus ja sinnikkyys saavat tekemään toistoja toistojen perään, ja tekemään ne aina hieman paremmin. Se on voima, joka intohimon lisäksi ajaa eteenpäin silloinkin kun ei jaksa, saa tekemään silloinkin kun ei huvita, ja saa näkemään kauemmas ja korkeammalle, kohti isompia tavoitteita. Sopivassa määrin annosteltuna siis varsin toimiva työkalu. 

Mirelle oli kuitenkin ensimmäisiä  ihmisiä, joka sanoi että kriitikko on myös hyvä ja äärimmäisen tarpeellinen juttu. Hän sai minut  näkemään sekä kriitikon toimivat että ei-niin-toimivat puolet. Se oli huojentavaa, sillä usein olen ajatellut tai minulle on sanottu, että kriittinen perfektionismi on iso ongelma josta täytyy päästä eroon. Ei tarvitse, mutta keskusteltuamme opin, että kisasuoritukseen kriitikkoa ei tarvita. 

Mikä huojennus! Miten vaikeaa! Miten ihanaa! Juuri sillä hetkellä, jota varten on treenattu kovasti, johon on valmistauduttu ja johon on satsattu, saisi olla vain rauhassa, itsevarmana läsnä ja nauttia. Se kuulosti varsin kivalta, mutta haastavalta. Mistä löytää rohkeus silloin kun pelottaa? Mistä löytää varmuus silloin kun jännittää kaikkein eniten? Kuinka antaa itselle lupa loistaa? 

Vastauksia kysymyksiin on tietysti monia, mutta Mirellen kanssa keskusteltuamme oivalsin, että ne löytyvät minusta. Kaikki ne toistot, kaikki se rakkaus tanssiin. Ne ovat asioita, joilla on väliä, ja jotka näkyvät kisalattialla. Luottamus siihen, että kaikki etukäteen tehty treeni on tarpeeksi. Se ei ole täydellistä, mutta siinä hetkessä riittävää.

Päätin siis lähteä MM-kilpailuihin uteliaalla ja avoimella mielellä. Tekemään ehdottomasti parhaani, mutta myös näkemään ja kokemaan jotain ainutlaatuista. Minulla oli käsissäni nippu työkaluja, olin saanut jutella avoimesti tunteistani, ja Mirelle oli rohkaissut ja kannustanut minua lempeän päättäväisesti valmennuksen aikana. Edessä oli siis enää viimeiset valmistelut ja itse matka. 

Kuinka kilpailuissa sitten kävi? 

Minua totta kai jännitti paljon, mutta luotin itseeni. Ammensin kansainvälisestä ympäristöstä valtavasti inspiraatiota, ja opin todella paljon. Suorituksen lähestyessä keskityin, tein suunnittelemani lämmittelyn, suuntasin ajatukseni täydesti tanssiin, ja astelin lattialle jos nyt en täydellisenä, niin riittävänä. Minusta tuntui, että minullakin on paikka siellä. Että sinne minä kuulun. Tanssin oikeasti hyvin, ja sijoituin hieman puolivälin alapuolelle. 

Reissussa oli monta yllätystä ja mutkaakin, mutta kaikesta selvisi. Käytin psyykkisessä valmennuksessa saamiani työkaluja läpi koko reissun ajan. Väitän että se oli yksi suurimmista syistä, miksi pysyin niin hyvin omalla tasollani ja pystyin ihan oikeasti nauttimaan tanssimisesta niin upealla lattialla. Siitä siis valtavan iso kiitos Mirellelle, hän on taitava siinä mitä tekee, ja osasi psyykkisessä valmennuksessa poimia juuri ne minulle olennaisimmat asiat tarkastelun alle. 

Kehitettävääkin jäi tietysti, mutta samaan aikaan reissu myös kasvatti menestyksen halua ja intohimoa pyrkiä kohti kansainvälistä huipputasoa. Koin itse myös useita pieniä onnistumisia pitkin matkaa. Yksi merkittävimmistä oli se, että sisäinen kriitikkoni oli hiirenhiljaa koko päivän, alusta loppuun saakka. En tiedä kuinka, sillä en mielestäni kuitenkaan ihan niin hienosti oppinut eri työkaluja ja harjoitteita käyttämään hyödykseni. Mutta jotenkin siinä kävi niin. Ja yllättäen kuin lämmin ystävä olkapäälläni, tuo viisas ääni muistutti minua omasta voimastani.

Blogin kirjoittajana kilpatanssija Salla Venepalo, jonka psyykkisestä valmennuksesta kisaan valmistautumisessa on vastannut Sport Momentumin Mirelle Lund.